Isotuulenkala
Isotuulenkala (Hyperoplus lanceolatus, syn. Ammodytes lanceolatus).
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Tuntomerkit
Pyöreähkö ja tasapaksu. Kyljet on hopeanhotoiset ja selkä sinivihreä. Kylkiviiva kulkee hyvin korkealla.
[muokkaa] Levinneisyys
Isotuulenkalan levinneisyysaluetta on Koillis-Atlantti. Itämeren eteläosissa isotuulenkala on varsin runsaslukuinen. Suomen rannikolla sen esiintyminen painottuu Suomenlahden lisäksi Ahvenanmaalle ja Saaristomereen.
[muokkaa] Elintavat
Isotuulenkalat liikkuvat yksittäin tai pienissä parvissa ja ne suosivat hiekkapohjaisia vesiä. Ne pystyvät paetessaan kaivautumaan erittäin nopeasti hiekkaan. Talvisin ne vetäytyvät syvempiin vesiin ja niitä onkin tavattu jopa 50-60 metrin syvyydestä.
[muokkaa] Lisääntyminen
Isotuulenkala kutee hiekkapohjalle 10–20 metrin syvyyteen. Mätimunat takertuvat hiekkaan ja voivat olla myös ohuen hiekkakeroksen peittämiä.
[muokkaa] Ravinto
Eläinplankton, pienet pohjaeläimet ja pikkukalat sekä kalanmäti.
[muokkaa] Kalastus
Isotuulenkala ei ole varsinainen pyynnin kohde, mutta niitä saadaan usein silakkarysistä tai- verkoista. Liha on maukasta mutta ei silti käytetä Suomessa ihmisravintona. Isontuulenkalalla on merkitystä muiden kalojen syöttinä ja merilintujen ravintona.
[muokkaa] Lähteet
- Lauri Koli: Suomen kalat. 3. painos. WSOY, 2002.
- Hannu Lehtonen Suomalainen Kalaopas. WSOY, 2006.
- Wikipedia.fi - Isotuulenkala.
